Einari Karttusen sota ja rakkaudet

Kirjailija Kaiho Nieminen, 78, on eleetön ammattimies, joka ei juokse muoti-ilmiöiden perässä. Hänestä ei tehdä laajoja henkilöhaastatteluja eikä hän keiku otsikoissa mediaseksikkäiden muotikirjailijoiden joukossa.

Niemisen uusi teos (Sokkeli, WSOY 2019) kertoo ikuisista, ajattomista aiheista. Se on romaani sodasta ja rakkaudesta. Se kertoo alaotsikkonsa mukaan kaksi ja puoli epookkia erään Einari Karttusen elämästä.

Einarin sotaretki alkaa 19-vuotiaana keväällä 1944 juuri kun hän on rakastunut elämänsä naiseen. Sodassa hän joutuu pahoihin paikkoihin ja taistelee hullun lailla. Hänestä tulee sotasankari, Mannerheim-ristin ritari.

Taisteluista saadut tunnustukset eivät paljon lämmitä nuoren miehen mieltä, joka järkkyy kovien kokemusten keskellä. Lohtu löytyy usein viinapullosta, mikä aiheuttaa uusia ongelmia ja sairaalareissuja. Mannerheimin palkintorahat ja suuri rakkaus häipyvät taivaan tuuliin.

Rauhan töissä Einari lopulta toipuu hitaasti, löytää uuden naisen ja perustaa perheen. Alkaa uusi elämä. Sitä symboloi uuden talon rakentaminen, joka alkaa sokkelin pystyttämisellä. Siitä kirjan nimi.

Sota-ajan kokemuksiaan sotasankari Einari ei halua muistella. Hänestä tulee jyrkkä sodanvastustaja. Eräs rintamaveteraani kiteyttää romaanissa Einarin ja monen muun tunnot:

”Ihan kuin sota olis järjellistä hommaa, jota muutkin kuin hullut muka pystyisivät ymmärtämään, saati vielä puolustamaan.”

Kaiho Nieminen on kirjoittanut jyrkän sodanvastaisen romaanin. Kirjan aihe ei uutuudellaan häikäise, mutta Nieminen kirjoittaa niin hyvin, että Einari Karttusen tarina vie mennessään.

Yhden miehen kautta Nieminen kertoo ajattomia totuuksia niin sodasta kuin rakkaudesta. Romaani on ammattimiehen työtä alusta loppuun.

Parhaat käännöskirjat 2015

Mellerin listan kolmas ja viimeinen osa sisältää tämän vuoden käännöskirjojen kymmenen kärjessä. Listalla on vain sellaisia kirjoja, jotka olen lukenut tänä vuonna.

Mellerin lista (3), ulkomainen kaunokirjallisuus 2015:

1. Michel de Montaigne: Esseitä. Osa 3, WSOY.
Kaikki M:n 1500-luvulla kirjoittamat esseet on nyt suomeksi. Kulttuuriteko! Yksi M:n viisaus joulun kunniaksi: "Minusta se mies, joka sanoi, että hyvään avioliittoon tarvitaan sokea vaimo ja kuuro mies, tiesi totisesti, mistä puhui.”

2. Jonathan Franzen: Purity, Siltala.
Kirjassa on jokaiselle jotakin: suuria seteleitä, rikkaita ja köyhiä, suuria tunteita, outoja perhesuhteita, vihaa ja rakkautta, on rikos ja rangaistus ja nykypäivän suuria kysymyksiä. Korkeakirjallinen viihdyttäjä, älykköjen saippuaooppera.

3. Peter Høeg: Susanin vaikutus, Tammi.
Tanskalainen velho Høeg on taitava, ellei suorastaan nerokas. Hän leikittelee ja sortuu välillä omaan näppäryyteensä eikä kaikkea kannata ihan vakavasti ottaa, mutta onhan kirja jälleen vahva näyttö Høegin taidoista.

4. John Williams: Stoner, Bazar.
Henkilökuva miehestä, William Stonerista, jonka elämä on täynnä epäonnistumisia. Kirjasta ei jää kuitenkaan ankeaa jälkimakua. Loppu on koskettava, kun syöpää sairastava Stoner uupuu ja kuolee kirja kädessään.

5. Michel Houellebecq: Alistuminen, WSOY.
Houellebecq on hävytön, poliittisesti täysin epäkorrekti, sovinisti ja kyynikko, mutta loistava kirjailija. Hän vie lukijaa, myös minua, kuin pässiä narussa. Hän liioittelee ja viihdyttää, mutta panee myös ajattelemaan.

6. Günter Grass: Grimmin sanat, Teos.
Grassin viimeinen teos on rakkaudentunnustus sanoille ja Grimmin veljeksille: "Hän (Jacob G.) himoitsi vain sanoja ja niiden kieliopillisia suhteita, sanoja jotka yhtyvät, käyvät vieraissa, lähtevät pakosalle ja kaipaavat kiinniottoa, sanoja, sanoja, yhä lisää sanoja, sanojen himo..."

7. Sergei Dovlatov: Haarakonttori, Idiootti.
Dovlatovin kirjat ovat pieniä helmiä. Hän on nobelisti Brodskyn mielestä ainoa venäläinen prosaisti, jonka kirjoja ei jätetä kesken. Hatunnosto haminalaiselle Idiootti-kustantamolle, joka on julkaissut D:n kirjat suomeksi, Matkalaukku on suosikkini.

8. Ian McEwan: Lapsen oikeus, Otava.
Tärkeä aihe, taitava toteutus. Brittikirjallisuuden kiintotähti kirjoittaa joidenkin asiantuntijoiden, kuten Jarkko Tontin mielestä parasta nykyproosaa.

9. Ryan Gattis: Vihan kadut, Like.
Väkivaltaa tihkuva kuvaus Los Angelesin kaduilta ja mellakoista 1992. Mellakat puhkesivat, kun kolme valkoista poliisia vapautettiin ja todettiin syyttömiksi mustan miehen hakkaamiseen. Monitahoinen, jopa järkyttävä kirja, jota en suosittele perheen pienimmille.

10. Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta, Sammakko.
Vuoden vaikuttavimmat novellit. Rosoa ja särmää riittää, pitää lukea myös rivien välit. Loppuratkaisu on aina yllättävä ja lukija voi itse kuvitella, miten tarina jatkuu.

Parhaat tietokirjat 2015

Valitsin tänä vuonna lukemistani tietokirjoista kymmenen "parasta". Oli lieviä vaikeuksia määritellä, mikä on tietokirja. Luokittelin elämäkerrat ja muistelmat tietokirjoiksi. Lista painottuu omien mieltymyksieni mukaisesti historiallisiin aiheisiin.

Näkökulmani on siis suppea, sillä tietokirjojen aihekirjo on laaja. Kirjojen yhteydessä olevat luonnehdinnat on poimittu pääosin Uuteen Suomeen tekemistäni arvioista.

Mellerin lista (2), tietokirjat:

1. Riku Keski-Rauska: Yksinäinen Ehrnrooth, Otava.
Komea elämäkerta siitä miten suosittu poliitikko ajautui marginaaliin Kekkosen Suomessa. Ehrnrooth oli aatelisten Vennamo, yksinäinen susi ja monien vaalien ääniharava. Hänestä tuli poliittinen hylkiö, jolla peloteltiin pieniä lapsiakin.

2. Tapio Tamminen: Kansankodin pimeämpi puoli, Atena.
Tieto-Finlandian voittaja. Rotuoppien, syrjinnän ja kansalliskiihkoilun historiaa. Ruotsalainen käsitys suomalaisista: "Tyypillinen suomalainen: saamaton ja hidas, raskastekoinen ja kömpelö ruumiinliikkeissään, kaikin tavoin hyvin vanhoillinen."

3. Hannu Mäkelä: Muistan - Otavan aika, Tammi.
Kuvaus kustantajan työstä on herkullinen ja hämmentävä, riemastuttava ja traaginen, täynnä julmia ihmiskohtaloita, hyviä ja pahoja. Kirjan keskeinen hahmo Paavo Haavikko on ensin hyvä, sitten paha. Meno Otavassa oli kuin saippuaoopperassa.

4. Erkki Vettenniemi: Solženitsyn, Teos.
Toisinajattelijan elämä ja eetos. Jos ei jaksa kahlata läpi nobelistin laajaa tuotantoa, elämäkerta kertoo lukijaystävällisesti niin kirjailijan jännittävät elämänvaiheet kuin tuotannon pääpiirteet.

5. Timo Vihavainen: Vladimir Suuresta Putiniin, Otava.
Venäjä-ekspertti elementissään. Vihavainen on sitä mieltä, että niin Venäjällä kuin Putinilla on itsetunto-ongelmia. Historiantutkija heittäytyy kyökkipsykologiksi, kun hän arvioi Putinia: pienellä miehellä on pienen miehen ongelmat.

6. Matti Klinge: Anarkisti kravatti kaulassa, Siltala.
Ainutlaatuinen muistelmasarja, nyt ollaan 1970-luvulla. Klingen illallisilla alkupalat syötiin seisaaltaan snapsin kanssa, pääruokana oli vasikanpaistia lisukkeineen. Jälkiruokana nautiskeltiin usein jäätelöä punssikastikkeen kera. Klinge on ilmiö, herrasväen Päätalo.

7. Saara Jantunen: Infosota, Otava.
Jantunen on tulisieluinen tutkija. Hän heittäytyy infosotaan intohimoisesti ja panee itsensä likoon tavalla, mikä on harvinaista puolustusvoimain palkkalistoilla oleville henkilöille. Joskus tekisi mieli huutaa täältä katsomon puolelta: Jäitä hattuun!

8. Teemu Keskisarja: Kirves - Toivo Harald Koljosen rikos ja rangaistus, Siltala.
Keskisarja osaa elävöittää taitavasti historiaa. Nytkin hän saa vähistä aineksista mielenkiintoisen kokonaisuuden, jota lukee kuin dekkaria. Ikään kuin ohimennen hän kytkee tapahtumat myös laajempiin yhteyksiin.

9. Tommi Uschanov: Hätä on tarpeen, Teos.
Uschanovilla on tuoreita näkökulmia. Hän perustelee kirjoituksensa uskottavasti tutkimuksilla ja tilastoilla. Esseistin vahvuudet ovat yllättävät näkökulmat ja monien ns. itsestäänselvyyksien kyseenalaistaminen.

10. Jari Sarasvuo: Välähdyksiä pimeässä ja pimeitä välähdyksiä, Otava.
Irvokasta tanssia ahneuden ja anteeksiannon ympärillä. Sarasvuo on hämmentävä sekoitus kylmää liikemiestä, kuumaa agitaattoria, poliittista populistia ja tulisieluista saarnamiestä. Hän on rikas ja sanoo olevansa köyhien ystävä. Harvinainen tapaus!

Parhaat kirjat 2015

On aika julkaista tähän asti salassa pidetty Mellerin lista. Se sisältää vaikuttavimmat kirjat, jotka olen tänä vuonna lukenut. Ne eivät välttämättä ole parhaita, kuten otsikko väittää, koska on mieletöntä panna kirjoja paremmuusjärjestykseen, mutta ne ovat tavalla tai toisella tehneet minuun vaikutuksen.

Tilan säästämiseksi tässä on kymmenen kirjan lista vain kotimaisesta kaunokirjallisuudesta. Kirjan yhteyteen on poimittu lause tai pari Uuteen Suomeen tekemistäni arvioista. Nousevia tähtiä ovat Kaaja, Latvala, Korkea-aho ja Seppänen. Seuratkaa heitä!

Pidän toistaiseksi kassakaapissa ulkomaisten kirjojen ja tietokirjojen listan.

Mellerin lista 2015, kotimainen kaunokirjallisuus:

Laura Lindstedt: Oneiron, Teos.
"Oneiron on vaativa teos, vaikka sitä on helppo lukea. Se on hyvässä mielessä korkeakirjallisuutta, jonka luulisi kiinnostavan myös kansainvälisiä lukijoita."

Katja Kettu: Yöperhonen, WSOY.
"Romaania vie eteenpäin kaunis ja omintakeinen kieli, johon tupsahtelee tuon tuostakin itse keksittyjä sanoja ja reheviä sanontoja. Rosoa ja särmää riittää, vaikka muille jakaa."

Heidi Köngäs: Hertta, Otava.
"Kirja on riipaiseva kuvaus inhimillisistä heikkouksista ja vahvuuksista ja siitä, miten yksilöt musertuvat totalitäärisen joukkoliikkeen puristuksessa."

Karo Hämäläinen: Yksin - romaani Paavo Nurmesta, WSOY.
"Teksti nakuttaa tasaisen tappavaa tahtia kuin Nurmi juoksuradalla; rytmi on yksitoikkoisen armoton, lauseet lyhyitä. Mitään sankaritarinaa Hämäläinen ei ole tehnyt, pikemminkin päin vastoin."

Kaj Korkea-aho: Paha kirja, Otava.
"Jos on sitä mieltä, että kirjallisuudella ei ole mitään merkitystä, Pahan kirjan luettuaan voi tarkistaa kantansa. Kirjat ovat vaarallisia ja erityisesti sellaiset kirjat, joita ei ole julkaistu. KK on tulevaisuuden mies!"

Taina Latvala: Ennen kuin kaikki muuttuu, Otava.
"Oli helppo samaistua kirjan tunnelmiin: ulkopuolisuus, huumori, surumielisyys ja yksinäisyys joukkojen keskellä eivät sukupuolta tai ikää kysele. Latvalalla on oma ääni, joka erottuu massasta."

Matti Rönkä: Eino, Gummerus.
"Rönkä tekee tavallisuudesta taidetta. Teksti on kurinalaista, mutta ei tylsää. Eino on vanhanaikainen romaani, ihan hyvässä mielessä."

Kari Hotakainen: Henkireikä, Siltala.
"Hotakaisen teksti soljuu niin helposti, että sen on täytynyt syntyä vaivalloisen prosessin kautta. Tai mistä minä tiedän. Hotakainen on niukan tyylin mies."

Anu Kaaja: Muodonmuuttoilmoitus, Teos.
"Outoja tarinoita, hurjia juttuja, mielikuvituksen juhlaa!" Tämän kirjan parissa ei tule ikävä. Esikoiskirjailija.

Jussi Seppänen: Kymmenottelu, WSOY.
"Seppänen kirjoittaa useimmiten muusta kuin urheilusta ja sitten kesken kaiken ikään kuin hätkähtää, että tämähän on urheilukirja, ja panee muutaman urheilullisen viittauksen. Jaaha, metri juostu ja eväät syöty."

Jörn Donner - haikea matkamies

Jörn Donner kirjoittaa uuden kirjansa aluksi, että "tämän tarinan kertoja on usein lähtenyt Ruotsista, mutta Ruotsi ei ole koskaan lähtenyt hänestä". Hän pyytää kuvittelemaan miehen, jonka parhaat vuodet ovat jo takana.

Donner, 82, palaa vanhaan leipälajinsa pariin, matkaraportteihin. Niissä hän on kirjailijana parhaimmillaan. Berliini-raportin Donner kirjoitti 57 vuotta sitten, Raportin Tonavalta 1963, Ruotsi-kirjan yli 40 vuotta sitten.

Nyt Donner päivittää Ruotsi-tietonsa ja matkustaa maata ristiin rastiin. Tuloksena on raportti Ruotsista (Jörn Donner: Ruotsi - matkoja vieraassa maassa, WSOY 2015). "En minä Ruotsia metsästä vaan muistoa."

Kirjailija puhuu itsestään kolmannessa persoonassa: "Mikä on se vieras maa josta hän puhuu? Hän itse on vieras maa, itselleen ja joskus muillekin."

Uusi kirja on sekoitus matkakuvauksia, esseitä, analyysejä ja henkilökohtaisia tuntemuksia. Terävimmät särmät ovat hioutuneet miehestä matkan varrella. Hän ei ilkeile entiseen malliin. Hän osaa olla myös sympaattinen.

Donner muistelee haikeasti elämänsä ihmisiä, naisia ja miehiä, vanhoja aikoja ja tuntee olevansa ulkopuolinen nykyisessä Ruotsissa, vieraassa maassa.

Ruotsin politiikassakin on Donnerin mielestä paljon sellaista mitä ulkopuolisen on vaikea käsittää. Esimerkkinä hän mainitsee suhtautumisen ruotsidemokraatteihin. Hän ei ymmärrä, miksi kaikki muut puolueet haluavat kiistää ruotsidemokraattien olemassaolon. Puolueen eristäminen ei ole viisasta politiikkaa.

Ei Donner mitään mullistavaa uutta Ruotsista keksi. On kuitenkin miellyttävä lukea asiantuntevaa tekstiä, josta paistaa pitkä perspektiivi. Ruotsista Donnerilla on yli 60 vuoden kokemus. Asiallisiin analyyseihin Donner liittää henkilökohtaisia kokemuksia, jotka ovat kirjan mielenkiintoisinta antia.

Donner luettelee sivun verran hotelleita ja osoitteita, joissa on asunut vuosikymmenten varrella Ruotsissa. Kun hän kertoo asumisestaan Harriet Anderssonin kanssa, surumielinen haikeus hiipii taas mieleen: "Näkymä kattojen yllä, sitä taivasta en unohda. Se oli ohimenevää, kuten kaikki elämässä. Kuten elämä itse."

Donner tunnustaa, että hän ei ole ollut kotona missään. Levoton sielu.

Sodan sokea piste

Jos ruotsalainen menestyskirjailija Jan Guillou, 71, jatkaa nykyistä tahtiaan, hänen Suuri vuosisata -sarjastaan tulee lähes kymmenosainen. Hänen uutuuskirjansa (Sokea piste, Suuri vuosisata IV, Like 2015) lopussa eletään vuotta 1945. Kirja on sarjan neljäs osa ja kattaa toisen maailmansodan vuodet.

Kirjoissa seurataan Lauritzenin kolmen veljeksen ja heidän perheidensä vaiheita. Veljekset asuvat Ruotsissa, ovat syntyneet Norjassa ja opiskelleet Saksassa. Sokean pisteen päähenkilö on veljessarjan vanhin Lauritz, 65, hänen vaimonsa on saksalainen.

Sota jakaa perheen eri leireihin. Yksi lapsista on liittynyt SS-joukkoihin, toinen toimii Ruotsista käsin Norjan vastarintaliikkeessä. Suurin osa perheen omaisuudesta on saksalaisissa kiinteistöissä.

Isä Lauritz ei oikein tiedä, kenen puolelle asettuisi. Hän ummistaa silmänsä Hitlerin politiikan kauheuksilta ja uskoo pitkään, että Saksa voittaa. Siitä tulee kirjan nimi Sokea piste (Att inte vilja se). Lauritz näkee mitä haluaa: "Saksa on kuitenkin Saksa."

Kun Oscar-veli alkoi jo vuonna 1941 puhua, että Saksa häviää sodan, muut olivat ihmeissään. "Eihän kukaan täysijärkinen ihminen ajattele, että Saksa häviää."

Guillou on ottanut itselleen kunnianhimoisen tehtävän kuvata kokonaista vuosisataa yhden veljessarjan perheiden kautta. Sarjan aloitus oli hyvä (Sillanrakentajat 2012), sitten tuli kaksi hieman epätasaista kirjaa (Keikari 2013, Punaisen ja mustan välissä 2014), ja nyt taas Guillou parantaa vauhtia.

Sokean pisteen asetelma toimii. Kirjan päänäyttämönä on Ruotsi, joka ei ole sodassa, mutta taiteilee puolueettomuutensa kanssa. Sota heijastuu tietysti Ruotsiinkin monella tavalla.

Lauritzenin perheessä jännitys väreilee koko ajan sekä pinnalla että pinnan alla. Perhetapaamisissa politiikka on periaatteessa kielletty aihe, mutta ei sodasta puhumista voi välttääkään.

Herrasväki on Ruotsin tavoin kuin herran kukkarossa sodan pahimmilta melskeiltä, mutta omat ongelmansa on jokaisella. Aviottomia lapsia syntyy, epäsäätyisiä suhteita solmitaan, lapsia ja aikuisia kuolee ja hautajaisia pidetään.

Guilloun tyyli on verkkaista, hän pohjustaa asioita perusteellisesti ja selittää joskus vähän liikaakin niin, että kärsimätön saattaa pitkästyä. Kun herpaantuminen uhkaa, kirjailija koukuttaa jälleen lukijan jollakin dramaattisella tapahtumalla.

Sen verran Guillou on onnistunut minutkin koukuttamaan, että aion seurata Lauritzenien vaiheet 1900-luvun loppuun asti.

Toteutumattomien katastrofien maa

Suomessa ollaan harvinaisen kiinnostuneita, jopa huolissaan, siitä mitä meistä ulkomailla ajatellaan. Totuus on, että ei meistä paljon ajatella eikä tiedetä, naapurimaissa sentään jotain.

Ruotsalaisesta näkökulmasta Suomi on ollut toteutumattomien katastrofien maa. Näitä sanoja käytti vuonna 1962 ruotsalainen kenraali Bo Westin. Samanniminen tutkielma julkaistiin vuonna 2000 Ruotsin turvallisuuspoliittisen eliitin Suomi-kuvasta.

Veteraanidiplomaatti Jaakko Iloniemi ymmärtää ruotsalaisia: "Suomi on varmaankin aivan aidosti ollut itsenäisyytensä aikana monta kertaa katastrofin partaalla, jos maamme kohtaloita katselee Tukholman horisontista."

Iloniemi, 83, on kirjoittanut selkokielisen kirjan Suomen turvallisuuspolitiikasta, Suomen asemasta maailmassa (Maantieteelle emme mahda mitään, Docendo 2015). Se koostuu kymmenistä lyhyistä luvuista, joiden lukemista häiritsevät vain lukuisat painovirheet ja muut tekniset huolimattomuudet.

Kirja on kuin katekismus. Se on Iloniemen ulkopoliittinen testamentti, yhteenveto hänen pitkän uransa kokemuksista.

Ulkomailla ihmetellään joskus Suomen olemassaoloa itsenäisenä valtiona. Tähän kiinnittää huomiota myös Iloniemi, joka kysyy, miten on mahdollista, että niin pieni kansakunta on voinut elää omaehtoista elämäänsä niin lähellä suurvalta-Venäjän ydinalueita?

"Miten on selitettävissä se, että venäläinen kulttuuripiiri ei näy eikä vaikuta Suomessa sen enempää kuin miten Paasikivi sen määritteli: blinit ja borssisoppa?"

Suomalaista paradoksia Iloniemi on joutunut selittämään vuosikymmenestä toiseen monessa roolissa, myös diplomaattina. Ei siis ihme, että ensimmäinen luku on otsikoitu 'Suomi - olemassaolon paradoksi' ja viimeinen luku 'Suomen olemassaolon paradoksi'.

Olemme jälleen katastrofin partaalla. Otetaan Iloniemi avuksi.

Iloniemi vertaa Suomen nykyisiä ongelmia sodanjälkeiseen tilanteeseen. Sodan jälkeen edessä olivat ankarat haasteet: siirtoväen asuttaminen, rintamamiesten kotiuttaminen, suuret sotakorvaukset ja jälleenrakennuksen suunnaton tarve.

"Kun kaiken tämän muistaa, tuntuvat suomalaisten tämän päivän huolet kovin keveiltä. Eiköhän niistäkin selvitä - jos tahtoa riittää. Menestys on tahdosta kiinni."

Hyvää itsenäisyyspäivää!

(Uusi Suomi 6.12.2015)